Kieliasiaa

Heikk i Ojansuu .
 Kallialan seurakunnan keskiaikaiset kirkontilit (vv . 1469-1524) .
 Kielellisi ä y . m . huomioit a j a nimiluettelo . Omistetaan Professori E. N. Setälälle 27. II. 1914:n johdosta. Esilauseeksi . Tälläkin vaatimattomalla tutkimuksella on esihistoriansa. V. 1895 syksyllä kirjoitin tutkielman „Kallialan Seurakunnan kirkontilit 1469—1524 kielelliseltä puolelta". (Säilytetään käsikirjoituksena Suomen seminaarin kirjastossa, Biblioteca seminariorum'issa.) Tehtävän olin saanut opettajaltani, prof. E. N. Setälältä, suomen kielen ja kirjallisuuden laudatur-arvosanaa varten (n. s. laudatur-kirjoitus). Kun sitten kesällä 1899 tutustuin rovasti Antero Warelius vainajaan ja hän kehoitti minua täydentämään ja uudestaan julkaisemaan hänen kirjansa „Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853", ajattelin että voisin, tietysti kyllä vain osittain, käyttää tuon moness a suhteessa puutteellisen esikoistutkielmani tuloksia siihen. Wareliuksen virkeä ja huvittava esitys kaipaisi kyllä täydentelyä ja tasoittelua, mutta en uskalla enää itse ajatella pystyväni tai edes ennättävänikään hänen työtään jatkamaan. Tahdon kuitenkin täss ä lausua julki, että uusi tutkimukseni on syntynyt osittain Wareliuksen muiston ja ansioitten elvyttämiseksi, joten samalla kun pyydän saad a omistaa sen kunnioitetulle opettajalleni, prof. E. N. Setälälle, haluaisin sillä kunnioittaa suuren kotipitäjäläiseni, Antero Wareliuksen, muistoa. Kallialan Seurakunnan kirkontilit käsittävät nykyään 44 pitkää ja kapea a (n. 30 ja 11 sm) lehteä, verhona rikkinäiset ruskeat nahkakannet. Niinkuin lehdet nyt ovat yhteen liitetyt, on alussa 2 Heikk i Ojansu u vähän syrjää jäljellä 4, keskellä ja lopuss a 1 lehdestä, joten lehtien lukumäärä on ennen ollut ainakin 50. Viiden viimeisen lehden oikeanpuoleiset alareunat ovat rikkinäiset, 30:nnen lehden alaos a on leikattu pois; 3 ensimmäisen säilyneen lehden reunat ovat myö s rikkinäiset. Kirjan kohtalosta minulla on seuraavat tiedot. J. Oska r I. Rancken ja Antero Varelius löysivät sen v. 1851 kesällä Tyrvään vanhasta kirkosta eräästä pohjoisen seinän komerosta, „lukkarinpenkin" kohdalta kuorista; Rancken, Sastamal a 1888, Vaasa , 26 s. Kertomuksessaan Tyrvään pitäjästä Warelius eri kertoja viittaa tähän asiakirjaan ja saamme tietää, että se silloin on ollut hänen hallussaan; lähdeluettelossa (2 s.) se on 5:n kohdalla. Warelius on lahjoittanut teoksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, jonka leimasin on tilikirjan lopussa. Viimeksi se on joutunut, ei ole tiedossani miten ja milloin, Suomen Valtioarkiston omaisuudeksi; v. 1888 Rancken mainitsee sitä Valtioarkistossa säilytettävän. Vrt. myös Hausen, Bidrag tili Finlands Historia I, 2, III. Harra s vanhain, etupääss ä keskiaikaisten asiapaperiemme julkaisija Reinhold Hausen on v. 1883 painattanut nämä tilit nimellä „Kyrkoräkenskap för Kalliala (Tyrvis) socken i Satakunta 1469— 1524" sarjaan Bidrag tili Finlands Historia I, 2, ss. 357—420. (Koko niteen hinta on 3 mk. 75 p.) Hausenin julkaisu on toimitettu sekä huolella että taidolla. Kun julkaisija ei nähtävästi ollenkaan osa a suome a ja varsin vaillinaisesti tuntee vanhan Tyrvään paikannimistöä, on häneltä sentään päässyt pujahtamaan muutamia pahoj a virheitä; milloin jokin nimi on epäselvästi kirjoitettu, niin että sen voi lukea useammalla tavalla, hän useinkin on erehtynyt. Luettelen täss ä pahimmat huomaamani virheet. 363 s . 12 r. alh. vihattula, pitää olla vihatttula (tavattu: tt-t) 367 , 2 „ ylh. kaupi, „ „ kampi 368 , 16 , alh. vehayltu, „ „ vehayttu 369 , 13 „ „ tarlilazjn, pitää olla tartilayn 371 , 5 „ ylh. letö, todennäk. lekö (= Liekosaari) » » 9 „ alh. recus roxemoy, pitää olla recus roxemon 372 , 13 n „ cauppamies, pitä ä olla cauppame s 374 , 6 „ ylh. kykkyläynen, „ „ kykkylaeynen » > 8 „ „ oxeiaesthe, „ „ oxeioesthe 8 „ alh. kawpircpoyca laeski, „ „ kawpmpoyarc laeski 377 , » > 9 „ 14 „ ylh. sorila, „ „ soynila „ sorila, „ „ sonila 377 , » > 9 „ 14 „ ylh. sorila, „ „ soynila „ sorila, „ „ sonila 9 „ alh. täky, „ „ kaky (lue käki) »> > 3 „ ylh. mekka, „ „ meska : (= meskala) 378 , H „ „ (oik.) matinen, „ „ mottmerc » * 12 „ „ (vas.) ylettu, „ „ yletty 15 „ „ huiska, „ „ huiskoy 21 „ alh. percho, „ „ parcho 382 , 9 „ ylh. tyrffuesti, „ „ tyrffueste Kalliala n seurakunna n keskiaikaise t kirkontilit. Edelleen olen en kertoja lukenut j:n, missä Hausenilla on i, j. n. e. — mutta en katso tarpeelliseksi täss ä korjata kaikkia kohtia; esityksessäni noudatan oma a lukutapaani. Luetteloon, joka on hakemistona teoksen lopussa , on lisäksi jäänyt useita virheitä ja epätasaisuuksia. 1 — Vielä pahemmin kuin Hausen on toisinaan erehtynyt Antero Warelius siitä luonnollisesta syystä, ettei ole oikein ymmärtänyt keskiajan vaikealukuista kirjoitusta. Hänellä on pitäjänkertomuksensa 161 s. Vankimussaari (p. o. Vankimusjärvi), Sotiainen (p. o. Sontiainen), Housunpä ä (p. o. Housupää), Satisuu (p. o. Vatisuu, Fatisuu), Prasiainen (p. o. Pursiainen), Ossoi (p. o. Uossoi, Uosso), 140 s. Hiitehenoja (p. o. Huutehenoja!) 183 s. Magen (p. o. Maaka : Maagha), Hikinen (p. o. Hykäinen). Kaarle Knuutinpojan tuomiossa v. 1466 esiintyvän nimen Hoponpoyc a (lue Hopunpoika) Warelius on lukenut Hope(e)npoyc a ja saanut siitä Hopeen (= Hopea ) ristinimeksi j. n. e. Lienee muuten paikallaan täss ä parilla sanalla tehdä selvää tilien kirjaimista ja merkintälyhennyksistä. Vain harva kirjain on 1 ) Niinp ä on Hoppu- j a H oipoi-nimiä pidett y saman a ta i toisaalt a Poussasta teht y Ponsa, Posa ja Poussa, Pohjaisesta Pohjainen ja — Poinenen, Liuhasta Liuha ja Liva, Luontoseppä on — Lontusäppä (sie!) j.n . e . 382 f. 15 r. ylh. reyuoldh, pitää olla neyuoldh (== neuoyldh) 384 „ 1 n „ ænoys, „ „ equoys 386 „ 10 „ alh. somalaynen, „ „ somalaynen „ „ 8 » „ lævki, „ „ læwki 387 „ 8 » „ syoin, „ ylh. kronni, „ „ syoni ( = soyni) 388 „ 15 » „ syoin, „ ylh. kronni, „ „ kanni „ 5 » „ olettu, „ „ ølettu „ 15 „ „ ejnoyst, „ equoyst 389 „ 13 „ hawkoi, „ „ hawka n „ 4 „ alh. rsetaieerfui, „ „ raetaiaerffui 390 4 „ ylh pereneynen, „ „ penneynen t. pennzneynen (pro pen- 392 alh. perenien, „ nieynen) 392 „ 2 „ alh. perenien, „ „ pennien (= penniän, penniäinen) 393 „ 10 » „ kylne, „ „ kylue (lue Kylvää) 396 „ 9 » „ hopaniemist, „ „ hapamemist = hapanemist (Haapaniemestä) 396 „ 7 „ „ poynenen, „ „ poyanen (lue Pohjanen) 401 „ 17 „ ylh. veli, „ „ villi 403 „ 8 » „ venaelae, luult., „ „ vmaelae (ehkä = Humala) 406 „ 1 „ ,, penikala, „ „ peukala 407 „ 11 „ alh. kailiala, „ „ kallialia 410 „ 1 ja 2 „ ylh wemma , „ „ wennia (lue Vänniä) 411 „ 12 » alh, könsä, „ „ kønsä 413 „ 16 „ ylh. kaupi, „ „ Kampi (lue Kamppi) 416 „ 3 „ „ Vankinisiäruj, „ „ Vankimusiäruj 416 „ 4 „ alh. Töruiss, „ „ Tøruiss, Hausenin siirtämä eri riville 416 „ 8 „ „ lukious, ,, „ lukirues (lue Luukirves) 418 „ 1 „ „ Ingeri, „ „ Vngeri „ „ 3 „ ylh. kickerila, luult., ,, „ kickeraelae „ „ 10 » „ pinanen, „ ,, piranen 419 „ 14 » alh. ponssa, „ „ pouss a 419 „ 7 „ „ Vankinisiaruj, „ „ Vankimusiaruj (tai V—iäruj) „ „ 15 » ,, samaiochi, „ „ sammaniochi 3 4 Heikk i Ojansu u tarkoin samanlainen kuin nykyinen, vaikka niiden sukulaisuus useimmiten onkin ilmeinen. Kirjapainovaikeuksien (tai paremminkin painokulujen) vuoksi en täss ä voi esittää miltä ne ovat näyttäneet, mutta muutamista lyhennyksistä en malta olla puhumatta. n­ ja mkirjaimia osoitetaan usein sanan alkua edempänä ääntiön päälle vedetyllä viivalla; niinpä melanē ī on sama kuin melannemi (lue Mielaanniemi), kaldilāyn = kaltilainen, kanj = Kanni. J o s kirjain tai useampia on merkitty rivin yläreunaan, niin se osoittaa, että jokin tai joitakin kirjaimia on jätetty pois; esim. pi anē = Piranen, rawta k i = Rautajoki, s°alainē = Suomalainen, kānj c a = Kanninpoika, caupīp c a = Kaupinpoika, kome° = Komero, soma " = Suomalainen, vaco n = Vakoinen, sondia n = Sontiainen, poia l n (poyI n ) = Pohjalainen, kikke = Kikkerä, sati 9 = Satimus j. n. e. Samoin kaksoispiste osoittaa yhden tai useampia kirjaimia jätetyn pois: esim. iær: — iæra, meska : = meskala, kar: = karoli. Luettelon Kaari­nimi voisi olla karoli, edellyttämällä, että kaksoispiste on joko unohtunut tai myöhemmin kulunut pois. Ristinimet on melkein säännöllisesti lyhennetty. Niinpä g e g ynnä siihen liittyvät haarukat = Gregorius, hēn = Henrik, l a ū = Laurentius j. n. e. 1 ) Tällainen kirjoitus muistuttaa jo vähän pikakirjoitusta eikä äkkiouto siitä tule juuri hullua hurskaammaksi. Lukemista vaikeuttaa myös usein se , että kirjaimet ovat kuluneet (niinpä on ä:tä osottava pilkku usein hivunut pois). Suurennuslasikaan, jota on käytettävä vähän päästä , ei aina auta. Asiantuntijat voivatkin hämäristä kohdista usein olla eri mieliä. Kun tilit koskevat 55 vuotta (1469—1524), on luonnollista etteivät ne ole lähteneet yhden miehen kädestä ; sen voi muuten päättä ä eri käsialoistakin ja oikeinkirjoituksen erilaisuuksista. Jo Warelius on huomauttanut, että 1524 v:n tilit on kirjoittanut kirkkoherra Mathias („Rogat a per me dominum mathiam anno domini, mdxxiiij", Hausenin julkaisu 415 s.). M. m. lehtien 13, 16, 19, 29, 41, 44 ensi­ ja 13 ja 17 jälkisivulta alkaa uusi käsiala. I. E ri äänteide n merkintä . Koulunkäymätön ei ilman eri opastusta pysty lukemaan tilien suomalaisia nimiä ja sanoja, eipä se ole aina ilman muuta selvä oppineillekaan. Lähempi selvittely on täss ä kohden paikallaan. 1 ) Erilaisi a lyhennyksi ä osoita n Hauseni n tapaa n vinoill a (kursiivi­)kirjaimilla , joten tarkkaavaine n lukij a saatta a suunnilleen arvat a t a i mielessää n kuvaill a millaiselt a alkuteksti näyttää . — Vastaisee n Tyrvää n pitäjä n kertomuksee n o n tietysti hankittav a jostaki n tilikirj a n sivust a jäljennös. Kalliala n seurakunna n keskiaikaise t kirkontilit Lyhyet vokaalit. a. a:n merkkinä on säännöllisesti käytetty a-kirjainta; esim.: antilast, harsu, ianackala, kahimala, kalliala, meskala j. n. e. Josku s on a:n merkkinä e; esim. kimpe (kahdesti) = Kimppa , kiwse, roxemala (= Ruoksamala). Huomattakoon erikseen kylännimi Kiimajärvi, joss a toisen tavun a on säännöllisesti merkitty joko ae:l!a tai e:lla, s. o. ä:n merkeillä: kimaejaerwj, kymeiaerffui j. n. e. l ) ; mahdollisesti myös de vmaelae = Humala (Humaloja). o. o:n merkkinä on o-kirjain; esim. oyansw, hollo, horko, ewosta, komero j. n. e. Toisinaan sitä merkitään u:n merkeillä, v:llä ja u:lla, esim. vskura = Oskura , rohuhauta = Ruohohauta, londusaeppae = Luontoseppä , pondulayrcen == Pontolainen, Pungalaittu (on oleva Pungalaitiu, lue Punkalaitio). u. u:n merkkinä on eri kirjaimia: u, v, w; esim. tuiu, gudmundila, pungalayttu, susj, swsj, huru, metunen, harsu, harsw, pehw, kattilus, j. n. e. Sanan ensimäisenä äänteenä u on aina merkitty v:llä (V:llä): vluila, Vlvinkylse, vngerj. Toisinaan on u:n merkkinä okirjain; esim. homaliston = Humaliston, hoppo (6 kertaa), hoppu (9 kertaa), piwro (8 kertaa, u-muotoja 4 kertaa), koywo (kahdesti) = Koivu y. m. Ei ole siis tehty tarkkaa eroa o- ja u-äänteiden välillä. Yhden kerran u on kirjoitettu y:lläkin: Hymalaby, joka luult. = nyk. Humaloja. a. ä:n merkkinä on tavallisesti ae (oikeastaan ä, ae) joskus ä, mutta varsin usein myös e sekä sanan ensi tavua edempänä a; esim. haetilae, haerme, hermä, ysentae, venniae, nendoy (lue Näntöi), näntöy ; vluinkyla, tyrweia (lue Tyrväjä), kyluaeia, leynialae y. m. Yksinäisiä ovat kirjoitustavat jaruenpae = Järvenpää , kymaeiarwy = Kiimajärvi. — Huomattakoon että Agricolan kirjoitustapa on täss ä kohden samanlainen kuin tilien. Aivan yksinäinen on kirjoitustapa tyruendia (lue Tyrväntä). 1 ) Vrt. muute n täss ä suhteess a sell. kirjoitustapa a kui n Jsert o — Jartt u Tyrvä ä 1439, Turu n Tuomiokirko n Mustak . 476, s. 369- 5 6 Heikk i Ojansuu . ö. ö:tä on merkitty o:llä (ö:llä), edempänä ensi tavua myös o:11a; esim. køckøy (lue Kökköi), kønsä, kyrolaynen (myös kyrølæynen). ü. ü:tä on merkitty eri tavoin: y:llä (Hausenin y, joskus ij, on tileissä, y, y, ÿ, ý), ö:llä sanan ensi tavua edempänä u:lla ja w:llä (kerran j:llä); esim. ysmi, ysme, kylwäyä, kyndæyæ, kyrolaynen, kørolaynen (vieläpä kijrijlæynen, oik. kÿrÿlæynen, korolaynen ja — køyrolaynen!); væwj = vävy. Mainittakoon erikseen yletty-nimi; yletty, ylettu, ylettw, olettu; torwæn = Tyrvään, Toruiss; huom. myös kyhkonen = Kyhkynen. e. e:tä on merkitty tavallisesti e:llä, mutta joskus myös æ:llä — e:n ja ä:n välillä ei ole aina tehty merkinnässä eroa. (Vrt taaskin Agricolan kieltä)! Esim. eskelinpoyca, kesti, seliilth y.m.; gæsti, kætturi, kættoy (jollei ole luettava Kättyri, Kättöi), de læmpila (luult. Lempilä = Lempäälä), læski, sæpp e (kerran, tav. seppæ). i. i:n merkkeinä käytetään i:tä (tavallisesti), j:tä ja y:tä; esim.: ingj, ynginpoyka, ynna. ysentæ, ysoy (lue isoi=iso), ki pioki, læwki, lewky (lue Läykki), skinnari, orinemist, yti, yty, yttj, ysmi, ysmj j. n, e. Parisen kertaa i on merkitty ii:llä: ostii, luult. = Öysti. Kahden konsonantin välissä on säännöllisesti merkitty i. Toisinaan on i sanan toisessa tavussa merkitty e:n merkeillä: e:llä ja (kahdesti) æj:llä ; esim.: hasse, kanne, wille, ysme, ysmæ. Pitkä t vokaalit. Saatamme sanoa, ettei tileissä ole tehty eroa pitkien ja lyhyiden vokaalien merkinnällä: pitkät merkitään aivan samoin kuin lyhyetkin. Mainittakoon vain seuraavat esimerkit: arni, hapamemist, jamalast, kar (=kaari), pawi, pasj, vehmast; fatisu, vtenoya, hutehenoia, kukala (=Kuukkala), sutari, surisylmæ, swrisilmæ, mwraia, mvraia, muraya, Vsikyla; housupae, lupae, tyrwae, tyrffuest, vaerenswpælto (=Veräänsuupelto); py ; yffwar, jokinytty, kymæiarwy, kimæiærwest, kykast, kikast, lydzoila, lizoy, risicka. Yksinäisinä poikkeuksina voi mainita kirjoitustavat: vutenoya (Hausen lukee vntenoya) = Huuteenoja Seliilth (ehkä Seljilt, ei Seliilt), kahdesti, Kalliala n seurakunna n keskiaikaise t kirkontilit. 7 ja Ryypä . 1500-luvun kirjakielessä on pitkät vokaalit varsin usein merkitty kahdella kirjaimella, Huom. vielä leyko, leykost (-= Leikkuu, Leikkuust) sekä jaera (kolmasti), iaer = iara, jara (lue Jaara); vrt. mitä lyhyestä a:sta esitimme. Diftongit (kaksoisääntiöt). a. i-loppuiset. Jälkimmäinen komponentti on säännöllisesti merkitty i:llä tai y.llä. Seuraavia seikkoja sopii huomauttaa. ai:tä ja öi:tä merkitään sanan ensi tavua edempänä myös ay:lla, ai:lla, oy:lla, oi:lla; esim.: paelainen, kyrolaynen, kørolaynen (ay 9 kertaa, aey 3 kertaa), nendoy (lue Näntöi) kahdesti, øy 4 kertaa, ui-diftongi on merkitty uy:lla, ui:lla, wi:lla, uwi:lla (kerran), esim.: tuyna, tuina, twina , tuwina, metuynen. — Aivan yksinäisiä ovat kirjoitustavat: rosmala = Roismala, sonila (lue Soinila), husko (lue Huisko) ja hvttfs (lue ~ Huittis = Huittinen); kenties myös toske = Tuisku. b. u- ja y(ü)-loppuiset. u-loppuisten diftongien jälkikomponenttia (puolikasta) on merkitty tav. w:llä tai u:lla, harvoin v:llä, esim. hawka, hauka, kawkoy, kaukoy, kavkoy, kiwsa, lovsaialda, houhalainen, tewku, teuku, tevkv, peukala, piwru, piuru. Kolmasti se on jätetty merkitsemättä: kapi ( = Kauppi), los a ( = Lousaa,) pos a (Poussa). Huom. myös tiaukulast (kerran = teukkulast). äy-diftongi (vain yhdess ä nimessä esiintyvä) on merkitty aew:llä, ew:llä, aey:llä, aeij:llä, äy:llä: laewki, lewky, laeyki, laeijckj, läyckj. — öy:stä. on esimerkki: øwsti, myös ostii, ristinimenä osti (Öysti) . Samantapaist a merkintää voimme osoittaa Agricolalta. c. uo-y yö-, ie-diftongit. Nämä diftongit on säännöllisesti merkitty o:lla, ø:llä (ö:llä) ja e:llä; esim. oss o ( = Uosso), houari (=Huovari), londoseppae (Luontoseppä), rohuhauta ( = Ruohohauta), roxemala (= Ruoksa * mala), Rodzila (= nyk. Ruotsila), vaehaesosari ( = Vähäsuosaari), somalaynen, Rymaevorj ( = Rymävuori), lorj, løri, löry, löri ( = Lyöri), lekosari (=Liekosaari), Melahannemj ( = Mielahanniemi), sauinemj (Saviniemi), kaupame s ( = Kauppamies) j. n. e. Kaksi kertaa vain on poikkeavasti kirjoitettu: køøsti (lue Kyösti, ristinimi), kaupamies. Todennäköiseltä tuntuu, että tyrvääläinen ääntäminen 1400- luvun lopulla on ollut sellainen, että näiden diftongien jälkikompo- 8 Heikk i Ojansuu . nentit ovat olleet jotenkin selviä o­, ö­, e­äänteitä, ei leveitä a:ta, a:tä muistuttavia äänteitä, niinkuin nykyisin on laita, siis luonto — ei luanto, Lyöri — ei Lyäri, Liekosaari — ei Liakosaari, kauppamies — ei kauppamiäs. Että diftongien edelliset yhdysosa t ovat olleet jo 1200­ ja 1300­luvuilla selviä u­ ja i­äänteitä, sen voimme päättää sellaisista Turun Tuomiokirkon Mustankirjan kirjoitustavoista kuin Lunda == Luonto (Maskusta) v. 1232, 5 s., ye de Oncala = Yö Onkkaalast a v. 1340 (Pälkäne), 61 s. Konsonantit. Lyhyet k. p, t (g. b, d ). Lyhyen km merkkinä käytetään tavallisesti k:ta, myös, verraten harvoin ja ainoastaan a:n, o:n, u:n edellä, c:tä, ch:ta ja η­äänteen jäljessä g:tä (myös k:ta); esim. kaymala, cahymalast, Kalliala, Callialas, callilakorff, ekola, hykeyrcen, ikoila. Vain kahdesti on kirjoitettu ηk­yhtymä nk:llä: Vankimusiäruj, ­iaruj (v. 1524). muuten ng:llä, esim. ingj. vngerj, langinen, pungalayttu, hemingi. — Huom. kagi (kerran) = käki; parcho = Parko, oxijochen, sammamochi. (Vain 3 ch­tapausta, ch epäilemättä ruotsalaisen ortografian mukaan.) Vrt. alempana tm merkintää. Lyhyen p:n merkkinä käytetään p:tä: pasj ( = Paasi), pehw, hoypoi, køpil, tapio, tapsi, laempila (lue Lempilä == Lempäälä) — mutta lambo (= ruots. landbo), ainoat esimerkit mp:stä. Omituinen on kirjoitustapa biuru ja Nubala (molemmat esiintyvät kerran v. 1524). Lyhyen t:n merkkinä käytetään t:tä, toisinaan — epäilemättä ruotsalaisen oikeinkirjoituksen vaikutuksesta — th:ta, n:n ja l:n jäljessä myös d:tä (t:n ohella); esim. tala, tapio, haetilaest, kutala. Kerran, v. 1524, on t:n asemest a kirjoitettu d: Rohauda, jos Hause ­ nin lukutapa on oikea (vrt. Nubala). Huom. thala ( = Tala) eri kert, vathisu, vethkuri, tyrffwesth, lydszolasth, rawkosth (rawkost) y.m.; — ysentae, antilast (myös andila), kyndaeya, londoseppae, pondo , sondinen (myös sontya" = sontyaynen), nendoy (kerran näntøy 1524), gudmundila; samoin kaldilaynen, kaltinen, lovsaialda, mutta pelto, koskepalta (luettava koskenpäältä), vieläpä koskinpaelthae, oyalth. b~, d­, g­äänteet ovat varmaan olleet tuntemattomat Tyrvään murteessa 1400­luvulla, niinkuin ne ovat vielä nykyisinkin. 1 ) Tilien 1 ) Nimi Haunia — 10 kertaa kirjoitettu tähän ääntämiseen viittaavasti — kahdesti kirjoitettu Hagnia , kerran Hagnian (omanto). g voi perustua ääntämiseen (Kaarl e Knuutinpojan tuomiossa Liekosaaren omistamisesta v. 1468 on kirjoitettu hagna); nimi lienee, niin­ Kalliala n seurakunna n keskiaikaise t kirkontilit. 9 kirjoittajat ovat sentään melkoisen usein käyttäneet b­, d­, g­kirjaimia ruotsalaisperäisissä nimissä ja (kenties itse näissä nimissä ääntäneetkin puheäänelliset b­, d­, g­äänteet); b:n, d:n, g:n ohella tavataan myös p­ ja k­kirjaimia osoittamassa kansanmiehen ääntämistä. Esim. bucke, bwcke, vain kerran pucki 1 ); gudmundila, gunnari, gaest, gest, gaesti, gesti (myös kesti, kesth), gobl e (kahdesti, muuten: kopel, kopil), gösth (køsti, køøsti); d:stä on vain yksi esimerkki, joss a aina on dd, d: riddar, ridder, riddari, ridari, ridar j. n. e. (Kansan ääntämys on epäilemättä ollut: ritari.) Huomattava on että samantapaista merkintää käytetään vierasperäisissä nimissä yleensä keskiajan lähteissä ja varsin tavallisesti myös melkein koko ruotsinaikaisessa kirjallisuudessamme — selvä todistus toisaalta ruotsin kielen ylivallasta, toisaalta oikeinkirjoitusperiaatteiden horjuvaisuudesta. K s. myös alempana f:n ja s:n käsittelyä (sk, sp, st, sv sanan alussa). Kahdennetut kk, tt, pp; ζζ kk on merkitty k:lla (tavallisin merkintä pitkän tavuaineksen, joskus korottoman tavun jäljessä), kk:lla ja (varsinkin tilien loppupuolella) ck:lla; esim. vakkalaynen, kikkera, kickerae, kokkoy, kockoy, ianackala, risicka; kika, kicka ( = Kiikka), kukala (Kuukkala), hawka (myös hawkka, haucka), leyko, leyku ( = Leikkuu), teuku, tewku, teukku, laewki (myös ck:lla), poucka, roicka (lopumpana tilejä), karko (= Karkku), korki, sarkj (myös sarckj), vinki, Vinkilae (myös vincki); viliakala. tt on merkitty t:llä (tav. pitkän tavuaineksen jäljessä), tt:llä, tth:lla (kerran); esim.: skyttae, kattilus, mottinen, kaetturi, vihattula (kerran vihatwlast, viatulast), yletty (kerran yletthu), yti, yty, yttj ( = Yytti tai kenties ennemmin Ytti — senniminen talo on Huittisissa —, joten täss ä tt olisi lyhyen tavuaineksen jäljessä merkitty tiliä, mikä on hyvin harvinainen merkintä (kuitenkin p—galaittu, jollei se ole kirjoitusvirhe, p. o. p­­galaitiu, lue Punkalaitio), hultiaynen (= Hulttiainen t. Huittinen), iartu. pp on merkitty p:llä (tav. pitkän tavuaineksen jäljessä), pp:llä; esim. pappj, seppae, kawpames, kaupames, cauppame s (kerran), kaupj, kaupi, kimpe ( = Kimppa ) kampi, nirpi (= Nirppi); tilien viimeisellä sivulla Ryypä , Hausenin Ryppä . kui n R. Saxe n on huomauttanut, = muinaisruotsi n Hagne . Loppu­ a on suomalaist a johtoainesta : Haun i ~ Haunia , vrt. Mauril a ~ Mau ­ riala , Vänn i ~ Vänni ä y. m. 1 ) Nykyine n Prus i esiinty y tileiss ä muodoss a ambrosius. 10 Heikk i Ojansuu . Huvittava on kahdennettujen kk:n, tt:n, ppm merkintä pitkän tavuaineksen jäljessä; tällöin nämä äänteet nykyisinkin vielä ovat jonkin verran lyhyemmät kuin lyhyen tavuaineksen jäljessä ollessaan. Toisaalta on tietysti pidettävä mielessä samanaikaisen ruotsalaisen oikeinkirjoituksen vaikutus, jonka jälkiä näemme runsaasti vanhimpain kirjailijaimme oikeinkirjoituksessa. Niissä sanoissa, missä Tyrvään vanha sukupolvi ja suurin o s a nuorempaakin käyttää tt:tä kirjakielisen ts:n vastineena, on vielä 1800­luvun alussa ollut jonkinlainen sokalakielisen s:ää muistuttava täänne, jota tieteellisissä tutkimuksissa merkitään ζ:llä, kahdennetun a ζζ:llä. Warelius mainitsee tästä äänteestä (pitäjänkertomus, s. 109—110) näin: „Muutamain ijällisten suusta olen kuullut sen . . . omituisen äänimurteen, jota . . . yleisesti käytetään Ali­satakunnassa, vaikkei kirjakielessä ole sillä yksinäistä kirjainta (sitä vasta a ­tskirjakielessä, ja täss ä sopinee se merkittää z:llä). Tämän vanhuuttain kukaties varsin tavallisen ääni­murteen sialla sanovat nyt kaikki nuoret ja enin puoli vanhojakin ­tt; esim. katton, vattaani, harvoin kazon vazaani (kirjakielessä: katson, vatsaani)." Niinkuin E. N. Setäl ä on Yhteissuomalaisessa Äännehistoriassaan ratkaisevasti osoittanut, on ^­äänteen sijalla tällöin ennen ollut Tyrväässäkin ζζ: meζζä , meζζän, meζζäst ä j. n. e. Miten tämä ζζ on Kallialan kirkontileissä merkitty? Sillä on monta merkkiä: z, dz, dsz, dhz : lizoy (lue Liiζdoi), lydzoila ( = nyk. Liittola, kirjain Liitsola, Punkalaitumen kyliä), rodzila (= nyk. Ruotsila), rendzo, lydszolasth, lydhzoila; tavallisin merkintä on dz, jota monet vanhat kirjailijammekin käyttävät, lizoy­merkintä on siinä kohden huvittava, että ss:kin on kerran samoin z:llä merkitty nimessä ozoy (lue Uossoi). tsm merkkinä on tileissä ts, tts, tzs nimessä Matskap; ks. nimiluett. 37 s. m, n, η, l, r. Näiden konsonanttien (kerakkeiden) merkinnästä ei ole mainittava muuta erikoista, kuin että m:ää ja n:ää varsin usein osoitetaan rivin yläpuolelle vedetyllä viivalla, η­äännettä osoitetaan n:llä, kahdennettua (joka ehkä esiintyy yhdess ä sanassa ) ng:llä. Esimerkkejä ks. ed. 6 s. ja nimiluett. 31 s. Tilien lopulla on sananalkuista Z:ää osoitettu ll:llä; esim. lleynialae. (δ, γ, h, s, f. Nykyisin on Tyrvään murteessa yleiskielen dm asemass a r, esim.: orottaa, mahroton. Wareliuksen aikana asianlaita vielä oli osittain toinen. Hän sanoo Tyrvään kertomuksessaan: „d kuuluu useain, enimmiten vanhain ihmisten suuss a niinkuin se suomen­ Kalliala n seurakunna n keskiaikaise t kirkontilit. 11 kielen omituinen ääni­murre, joka Huittisissa ja koko Ali­satakunnassa on tavallinen; mutta toiset ääntävät sen niinkt in r . . Täst ä äänteestä on tileissä vain yksi esimerkki: terffwahaudhan pelto v. 1517. dh tarkoittaa varmaan rakoäännettä δ:tä. Sanass a equost (myös equoyst, equoys) qu voisi tarkoittaa y:ta, samoin gh = γ nimissä magha , vargh(i), varg(i); ks. 17 s. h on suomenkielessä tavun lopussa ollessaan huomattavasti toisenlainen (paljon voimakkaampi) äänne kuin sanan ja tavun alussa. Jälkimmäisessä kohdass a se on merkitty h:lla, mutta myös usein jätetty merkitsemättä; esim. harsu, hassj, hawka, hykeynen (kerran ykaenen), hutenoya (myös: de vtenoya, de vntenoya, p. o. vutenoya), de vmaelae, luult. — de humala; kahymala, kahimala (mutta myös kaymala, kaymalast), vaehae Jaco , vihattu, vihattula (myös viattula, viattulast, viatulast, yht. 11 kertaa), liwha, liuha (mutta myös liffwa, lywanpoyka, vieläpä liwffari), rohohauta, rohonhauta, rohuhauta (mutta useammin rohauta, rohavta), Vanhakylä (kahdesti vana), karhu, karhw (mutta myös karw, kolmasti), Melannemj, melannemj (lue Mielahanniemi), vehmast (luult. = Vehmahasta). — Tavun lopuss a olevan hm merkintä on kahdenlainen sen mukaan, seuraako puheäänetön vai puheäänellinen kerake. Edellisessä tapauksess a h merkitään samoinkuin k, esim.: vakto ( = Vahto, raeffuilucta (lue Reviluhta); hk­yhtymä on kirjoitettu kk:lla, ck:lla, hk:lla: kykkylaeynen, kyckylaeyn, kyhkysen. Puheäänellisen äänteen edellä se on jätetty merkitsemättä tai merkitty h:lla, esim. poyaynerc (= Pohjainen), poialaynere (= Pohjalainen), yhteensä 9 kertaa, toisaalta pohianen, pohialaynen, yhteensä 14 kertaa; samoin vemas, vemast, Vemo, vemays (yht. 8 kertaa), vehmass, vehmast (kahdesti), vehemas, vehemast, vehamas (luult. oleva vehemas), yht. 6 kertaa, h on epäilemättä näissä tapauksissa ollut puheäänellinen ja sitä on yritetty merkitä he:llä. Vai olisiko täss ä 1400­luvulla ollut väliääntiö, niinkuin vielä murteittain on laita? s:ää tileissä merkitään pitkällä f:llä, muuten paitsi sanan lopussa, jolloin käytetään lyhyttä s:ää. Tämän erikoisuuden olemme jättää neet merkitsemättä. Kahdennettua ss:ää merkitään ff:llä, mutta myös (pitkän tavuaineksen jäljessä) f:llä, kerran z:lla. Esimerkkejä eri tapauksista: swsi, pasj, koskenpae; hassj, iassilasth, poussa , pos a ( = Poussa), osso , ossoy, ozoy (lue Uossoi). Huomattakoon erikseen yhtymät sk, sp, st, jotka esiintyvät vieraskielisissä nimissä, mutta murteessa varmaan on äännetty k:na, t:nä, p:nä ; esim. skinnai, skinarla (nyk. Kinnala < Kinnarla), skona, skyttae, spannjpae, stormj, stormila (myös tormilast, varmaan kansankielen mukaisesti). — swenilast (kerran) on luult, = Soinilast. 12 Heikk i Ojansuu . ks on merkitty x:llä: roxemala, Roxemoy j.n.e.; kerran roxsamoy. f on merkitty f:llä; esim. fatisu, finki, fynne. Kansankielen ääntäminen on ollut v, niinkuin tilien kirjoitustavat: vathisu, vinki, Vinkilae, vaterj ( = ruots. fadder?, äännetään nyk. Vareri). Vanhoissa kirkonkirjoissa Fadde r ja Fader. j ja v. im ja jm merkinnässä ei ole mitään eroa, niinkuin sellaiset kirjoitustavat kuin kilpiiokj, kilpjjokj, iara, jara j. n. e. osoittavat; tavalliset merkit ovat i ja j, harvinaisempi y. v:tä merkitään paitsi veliä, joka sanan alussa on hyvin yleinen, myös w:lla ja ffw:lla, ffu:lla: vakto, Vanhakylä, vaewj ( = vävy), vaennj, wennj, terffwahaudhan, korffwa lauri, rseffuilucta, vlffui (kerran, muuten u, kerran v), tyrffuest, tyrffueste, kerran tyrffwesth, tyrffuende (2 k., muuten u ja w). Huom. Koivinen = Koivuinen. Olemme ottaneet oikeinkirjoituksen monen mielestä ehkä liiankin perinpohjaisesti. Mutta siihen on omat syynsä. Suomalaiset esikirjalliset lähteemme ovat ylen niukat ja esiagricolaisesta oikeinkirjoituksesta emme tiedä muuta, kuin mitä näistä paikannimirippeistä voimme päätellä. Niiden huolellinen käsittely on siis kyllä paikallaan — niin, olisipa ollut syytä ottaa se vieläkin perusteellisemmin kuin olen tehnyt. II. Muutami a piirteit ä Tyrvää n seutuje n murteest a enne n j a nyt . Nekin niukat tiedot, joita meillä on 1400- ja 1500-lukujen esikirjakielisissä lähteissämme kielen äänneasusta, ovat riittävät eräiden kielen äännerakennetta koskevien huomioiden tekoon. Jo Antero Warelius on tästä lähteestä jonkin verran ammentanut; ks. hänen pitäjänkertomustaan, 182—3 siv. i-loppuiset kaksoisääntiö t korottomiss a tavuissa * Nykyisin sanotaan Tyrvääss ä anto = antoi, antasin = antaisin, punanen — punainen j. n. e., t. s. /-loppuisen kaksoisääntiön i on kadonnut korottomasta tavusta. Sivukorollisessa se useimmiten on (äännelaillisesi) säilyneenä. Warelius on, pitäjänkert. 110 s., huo- Kalliala n seurakunna n keskiaikaise t kirkontilit. 13 mauttanut sellaisista valaisevista äännesuhteista kuin: sunnunta, mutta sunnuntaina (yksikkö), pääsiäs­, mutta pääsiäinen. Samantapainen on vanhan polven pohjoispuolella Rautavettä käyttämä Ruaksamo, mutta Ruaksamoilla , ­Ita, ­Ile. Huom. myös ei, mutta ette, mutte, vaikke (= ettei, muttei, vaikkei) y. m.; toi puhu ( = toi, tuo puhui), mutta: eiko to plikka puhu ? Samoin: ei surjkan, mutta suiηkin j. n. e. i on korottomassakin tavussa ollut vielä yleisesti säilyneenä 1400­luvulla, niinkuin voimme päättä ä seuraavista tilien nimistä. 1. oi­, öi­loppuiset nimet: hoypoy, horkoy, horoy, huiskoy, ikoila, ysoy (— iso), kalloy, kangoy, kawkoy, kawkoila, keykoy, ketoylla (lue Ketoila), kaettoy, kockoy, køckøy, lasoy, lizoy, lydzoila, Newoy, naendoy, polpoy, rawkoy, Roxemoy, recoy roxma (lue: Rekoi Ruoksama), sarkoy, sarcoyla, siwkoy, Soukoy, ossoy, aerøy. Toisaalta on huomattava, että samat nimet toisinaan esiintyvät i:ttöminäkin: horko, huisko, kallo, kawko, kaukola, kokko, lydszolasth, newo, rawko, sarkola, siwko, osso . Huomattava on edelleen, että muutamista todennäköisesti eilisistä tapauksista ei koskaan käytetä i:tä: hollo, Lummoioki, pondo , rukko, tarolaynen, Jac o (lue Jaak o = Jaakoi, Jakob). O s a nimistä lie alunpitäenkin ollut z:ttömiä; sellaisina pidän seuraavia : Humalisto (homaliston nittu), koskelo(?), kusto (jos < Kuusisto), comero, lambo, lekosari, londoseppae, masko (esiintyy kyllä m. m. muodoss a maskoy, mutta näkyy tilien kirjoitustavoista päättäen saadun ruotsalaisesta: matskap = ruokakaappi), peukala ( = Peukalo), pungalayttu, rohohauta, tapio, vakto. Nämä eri nimityypit (idliset ja z:ttömät) näyttävät syistä, joihin en mieli täss ä yhteydessä puuttua, jo varhain sekaantuneen toisiinsa. 2. inen­nimet: ekois, equeynen (p. o. equoynen), hollayn, koivinen, kutaynen, metuynen, poyaynen (= Pohjainen), pondaynen, paelainen, raukoynen, sarcoynen, taloynen, tauraynen rikaysis, tiaynen, vakkaynen, vakoynen. Huomattavan usein on i jätetty merkitsemättä : koiwunen, kyhkysen, kyhkønen, kaemanen, metunen (tav.), piranen, pohianen. Myöhäsyntyinen z­kaksoisääntiö on säännöllisesti merkitty, esim.: vemays (lue Vehmais < Vehmainen < Vehmahinen), hykeynen (lue Hykäinen, luult. << Hykäjäinen). Toisinaan on sentään tällöinkin i jätetty merkitsemättä, vaikka voimme pitää todistettuna asiana, että i on tällaisissa tapauksissa 1400­luvulla n.k. nytkin ollut säilyneenä, esim. ykaenen, hykessenpoyka (= Hykäinen, Hykäisenpoika), tyrffuenen (jollei tyrffuenj. Huomattakoon myös sellaiset yksinäiset kirjoitustavat kuin hvttzs (= Huittinen), rosmala, koltian (on oleva kaltian, luult. = Kaltiainen); näissä i on 14 Heikk i Ojansuu . jäänyt pää- ja sivukorollisessa tavussa merkitsemättä, vaikka se tällöin on ollut paljon selvemmin äännetty kuin korottomass a tavussa. Se seikka, että i useimmiten on korottomissa tavuissa merkittynä vielä 1500- ja 1600-luvun lähteissä, tekee epäilemättömäksi, että i vielä Kallialan kirkontilien aikaan (1400-luvulla) on Tyrvääss ä ja sen naapuripitäjissä ollut yleisesti säilyneenä. Saatamme siis väittää, että silloiset tyrvääläiset ovat käyttäneet sellaisia muotoja kuin sanoi, puhui, kysyi, sanoisin, puhuisin, kysyisin, punainen, onnetoin, vieläpä isoi, kukkoi, enoi, kolmaiste, kirjoittaa j. n. e. Myöhempien lähteiden avulla voimme edelleen osoittaa, että i on korottomasta tavusta 1600-luvulla kadonnut, pää - ja sivukorollisessa tavussa sen sijaan säilynyt. Epäilemätöntä edelleen on, että korottomien tavujen i-loppuisten kaksoisääntiöiden jälkiosat ovat jo 1400-luvulla olleet jotenkin heikosti äännettyjä. Tähän tulokseen tulemme, mitä Tyrvään seutuihin tulee, juuri Kallialan kirkontilien tarkastelusta. Saatamme lopuksi vielä lausua sen ajatuksen, että diftongien loppuäänteet ovat olleet lähempänä i:tä u:ta, y:tä kuin e:tä, o:ta, ö:tä, koskapa ei niitä koskaan osoiteta näiden jälkimmäisten äänteiden merkeillä; huom. esim. taura, tauraynen (ei taoraenen). Ääntiöiden heitto sanan lopusta . Nykyään äännetään esim. Tyrvääsä, Tyrväästä, Kaistilla, Kaistilta niin, että loppuääntiö on säilyneenä. Tuntuu siltä kuin asianlaita 1400-luvulla olisi ollut toisin. Ääntiön kadost a voi esittää seuraavat esimerkit: meskal, callilakorff, oxnemist, oxnenist, kar, ross, swick, køpel, køpil, rid(d)ar, yffwar; antilast, equost, eosth, equoyst, gudmwndilast, hapamemist, leynilaest, orinemist, haetilaest, jamalast, iasselasth, iassilasth, kaymalast, kallelast, kallilast, kallast, kaukulast, kimaeiaerwest, kykast, kykasth, kikast, koskenpaest, rauoyast, leykost, lydszolasth, martilast, meskalast, meskaelast, roysmalast, nupalast, de naeristh, oxnemist, oxenemist, soynilast, rawkost, raukost, Raukosth, rawtaiokist, rautawast, rautawst, roxmalast, roxemalast, sarkulast, swenilast, tormilast, tiaukwlast (= teukkulasta), tyruest, tyrffuest, tyrffwesth, wehmast, wehemast, wemast, viattulast, vihatwlast, wiliakalast; ekois: , kykas, leycos, leykus, ravkos, rikaysis, de newyos (sic!); gudmundil, gudmundil: seliilth (kahdesti), neyuoldh, newoyoldh, newold, oyalth, roximaldh, Roxemalth. — Loppuvokaalit ovat paikallissijoissa Kalliala n seurakunna n keskiaikaise t kirkontilit. säilyneinä seuraavissa esimerkeissä: ewosta, oxeioesthe, tyrffueste, vihattulastha, koskinpaeltae, koskepalta, neuolta, de lovsaialda. Tilien lukuisat loppulyhennykset voidaan selittää eri tavoin. Ensiksikin on otaksuttavissa, että Tyrvään murre vielä 1400­luvulla on ollut täss ä kohden erilaista kuin nykyisin: loppuääntiöt ovat olleet sisäisistä ja ulkoisista paikallissijoista kadonneina. Nykyiset loppuääntiölliset muodot olisi silloin pidettävä lainoina Tampereen seudun murteista käsin, sillä Varsinaissuomessahan ovat lyhyet (loppuääntiöttömät) muodot vallalla. Toisaalta saatta a ajatella, että papit, jotka ovat näitä nimiä kirjoitelleet, ovat olleet kotoisin loppuheittoalueelta tai Turussa (kouluaikanaan) tottuneet tällaisiin muotoihin. Tietysti Turun seudun kieli jo ennen Agricolan aikaa on ollut jonkinlaisen yleiskielen asemassa . Onp a olemass a kolmaskin mahdollisuus: murteen jotenkin heikosti äännetyt loppuvokaalit olisi jätetty merkitsemättä. Viimeksi esitettyä ajatusta tukee se, että sisävokaalikin eri kertoja on jätetty merkitsemättä nimessä Ruoksama(la): roxma, roxmala, roxmalast. Huom. myös skinarla, oskurla. Astevaihtelusuhteet. Astevaihtelusuhteet ovat todennäköisesti 1400­luvun loppupuolella olleet jotenkin samanlaiset kuin nykyisinkin, vaikka niistä onkin niin niukasti esimerkkejä, että väitettämme on vaikea todistaa. Jonkinlaiseen γ­äänteeseen voisi viitata qu nimessä equost (kahdesti), equoyst, equeynen (p. o. equoynen), equolanen , mutta qu voidaan selittää myös k­äänteen merkiksi, jolloin tämä nimi olisi luettava: ekost (vrt. esim. oxijochen, rawtaiokist, orinemist y. m.). Nykyinen taivutussuhde Eko ~ Evosta kuvastuu jo tilien kirjoitustavoista: ekola, ewosta (kerran), myös eosth. Nimess ä magha gh varmaan tarkoittaa y:ta, vrt. Eghosaby, Eghos a v. 1426 (Mustakirja n:o 420).— Tilien seliith, nimestä Selki, voidaan lukea joko seliilt tai seljilt. Jälkimmäinen lukutapa tuntuu todennäköisemmältä siitä syystä, että pitkää ääntiötä on muuten vain aniharvoin kahdella merkillä kirjoitettu. — Hausen, Finlands Medeltidsurkunder 747, 312 s., v. 1366 on mainittu Tyrvääst ä huvittava nimi Aytoymaeienpae (lue: Aittoimäjempää). — Muuten viittaamme astevaihtelusta Wareliuksen esitykseen: main. tutk. s. 111—113. Toinen seikka vaatii täss ä tähdellepanemista: heikkoasteisuus (alkuperäisen) i­loppuisen kaksoisääntiön yhteydessä, joka näyttää, paikannimistä päättäen, olevan Tyrvään murteen vanhoja perinnäis­ 15 16 Heikk i Ojansuu . piirteitä. Vanhalla polvella ainakin ovat vielä esim. orvo ja karvarien (ennen orvoi ja kärväinen) tavallisia, samoin paikannimet: Jaakola , Luukola, Mikola, Orvola (< Jaakolla , Luukoila, Mikoila, Orvoila). Tileissäkin on esimerkki vaehae Jac o (lue Vähä-Jaako(i); mutta sen lisäksi useita muita: hoypoy (nyk. Hoipo, om. Hoipon), horkoy (nyk. Horko, Horkon), ikoila (nyk. Ikola, vrt. Sääksmäen Ikkala), kalloy (nyk. Kallo; vrt. tilien kaltinen), keykoy (myöh. Keikko?, vrt. Keikkala, kylä Kalvolassa), metuynen (vrt. Hauhon kert. v. 1478 nimi Mettäi, lue Mettoi; Metuinen on ehkä kansanetymologisesti liittynyt vanhaan metu sanaan, merk. 'mesi'), rawkoy, raukoy, rawkost (= nyk. vanhan polven Rauko , om. Raukon; vrt. sana a raukka, tai nimeä Parko, vanh. maakirj.parkoij ja parka), sarcoy, sarcoynen, sarcoyla (vrt. Vesilahden Sarkki, til. sarckj), siwkoy, sivkoy (nyk. Siuko, Siukon), Soukoy (nyk. Souko, om. Soukon, vrt. soukka), vacoynen (vrt. vakkaynen, vakkalaynen). Viimeksimainitun nimen johdosta sopii huomauttaa myös Kiikka- ja Kiikois-nimien suhdetta (Kiikka ~ Kiikoinen), — Toisaalta on tileissä kockoy, køckøy ( = nyk. Kokko, Kökkö), rucko, rukko. — Tyrvään murre näyttää ainakin ennen 1400-lukua kuuluneen siihen alueeseen, jolla sanotaan annoi, anno, (— antoi), annaisin, annasin (= antaisin) j.n.e. , mutta Tampereen seudun murteet näkyvät siihen myöhemmin huomattavasti vaikuttaneen ja niinpä on heikosta asteesta z-lopp. kaksoisääntiön yhteydessä enää vain hyvin vähän jälkiä. Vähän h-suhteista . Kun h on varsin usein, niink. edellisestä osast a näimme, jätetty kirjoittamatta, on meidän vaikea; esimerkkien niukkuudelta suuria päätellä. Kahta seikkaa huomautettakoon. 1. Nimi Kaihmala , niinkuin vanhat tyrvääläiset säännöllisesti ääntävät, on epäilemättä ennen äännetty, niinkuin se vieläkin kirjoitetaan, Kahimala . Tähän ääntämiseen viittaavat myös tilit : cahymalast, kahimala, kahymala. Huom. myös kahymoy. 2. Sellaiset sanat kuin varkaat, sairaat, kylään, tultiin ovat ennen kuuluneet varkahat, sairahat, kylähän, tultihin. Niin ne kuuluvat vielä alueittain pohjoisissa murteissamme ja h-muotoja viljeltiin runsaasti myös vanhass a kirjakielessämme. (Varsinkin Ag - ricola niitä käytti.) Keskiaikaiset asiapaperit ja etupääss ä juuri Kallialan seurakunnan kirkontilit osoittavat A-muotoja vielä 1400- luvulla Tyrväänkin seuduilla käytetyn. Tilien kirjoitustavoista ovat Kalliala n seurakunna n keskiaikaise t kirkontilit. 17 seuraavat kaksi todistusvoimaisia: de hutehenoia (lue Huutehenoja 1 ) v. 1500, Melahannemj v. 1524. h:ttomia muotoja on tosin runsaammin: vtenoya, hutenoya, vntenoya (epäilemättä vutenoya), melannemj ja vehmast, vehemast, vemast, vemays; mutta todennäköisesti on h näissä äännetty , vaikka se on jätetty merkitsemättä. — Muista todistavista h tapauksista, mitä keskiajan asiapapereissa löytyy, sopii vain huomauttaa v. 1366 Tyrvääst ä mainittua Kwiwakanga - hannenae (lue Kuivakankahannenä), Hausen, F. M.—U. 747, 312 s. Varmana on siis joka tapauksess a pidettävä, että Tyrvään murre vielä 1400-luvulla on, mitä h-suhteisiin tulee, ollut samalla kannalla, millä vielä ovat m. m. useat pohjalaismurteet ja karjalan kieli. Yhtym ä rl Tyrvää n seudu n paikannimissä . Siinä kantakielessä, josta suomi on lähtöisin, n. s. alkusuomessa, ei ollut rl-yhtymää. Se on kotiintunut kieleemme vast a Suomess a saaduista lainoista ja täällä muodostuneista paikannimistä. Kun Kallialan seurakm tileissä on kolme tähän kuuluvaa esimerkkiä: skinarla v. 1516, oskurla, oskurla, niin otan tämänkin ilmiön puheeksi. rl-yhtymä on esiintynyt paitsi Kinnarla-nimessä, myös Ritaria- (tilien riddar, ridari, ridari j.n.e.) Unkerla- ja Kikkerlä-(tiilien Kickerilä, kykkaeraela) nimessä. Kansankielessä nämä nimet ovat viimeistään 1800-luvun alusta kuuluneet Kikkelä, Kinnala , Ritala, Unkela. 2 ) Milloin r on kadonnut nimistä Kinnarla, Kikkeliä, Ritaria, ei voi varmuudella sanoa . V:n 1500 seuduilla rl on murteessa ollut, v. 1800 seuduissa ei enää. Näiden vuosien välissä r siis on kadonnut. Tarkemman ajanmäärän voimme ehkä saad a hykkerlä-nimestä, jonka Wareliuskin, epäilemättä kirjojen mukaan, mainitsee täss ä muodossa . Tämä nimi tuskin alkujaan kuuluu puheenalaiseen ryhmään; huom. tilien hykaeiae, hykaeyla hykeynen j. n. e. Kansankielen nykyinen ääntämys on — omituista kyllä — Hykkö ; odottaisi Hyk ö (ehkä kk täss ä onkin myöhäsyntyinen). Ajatukseni mukaan on r tähän nimeen tullut kirjallista tietä vasta senjälkeen, kun r on nimistä Ritaria, Kinnarla, Kikkerlä (Oskurla?) kansankielestä kadonnut, mutta kirjoissa säilytetty. Joku kirjoittaja on silloin 1 ) Wa,relius on, n.k. näke e häne n pitäjänkertomuksestaa n 140, 182 s., lukenu t tämä n nime n hiitehenoja ; hä n arvele e täst ä syntynee n hiitten. Muot o e i ole moniko n vaa n yksikö n omanto ; Hause n on epäile - mätt ä lukenut nime n oikein. 2 ) Kaarle-nimess ä r on säilyny t pääkorollise n tavu n jäljessä . Sa - takunna n murteide n määl y (— ruotsi n märla ) on epäilemätt ä j o ruotsalaisell a taholl a kadottanu t r:nsä . Ks . O . F . Hultman . D e Östsvensk a Dialektern a § 7, 3, s. 78—79. 2 18 luullut parantavansa Hykkö­(Hykkölä­)nimeä panemalla siihenkin r:n. Itse asiass a ei muutos ole kummempi kuin se, että vanhasta Sammanjoest a (tileissä vielä sammaniochi) on tehty — Sammaljoki. Hyckerlä esiintyy ainakin jo v:n 1693 kirkonkirjoissa, r olisi tämän mukaan kadonnut viimeistään 1600­luvulla. a j a > a a ( = ā ), ä j ä > ä ä ( = ä ) vanhassa Tyrvään murteessa. Mikä mahti onkaan kirjoitetulla sanalla — olipa se sitten osunut oikeaan tai iskenyt harhaan! Saatamme esim. osottaa, että sellaiset nimimuodot kuin Lousaa , Kylvä ä ovat kehittyneet jo 1400­luvulla, mutta kirjat ovat säilyttäneet vielä varhemmat Lousaja ­ ja Kylväjä ­ muodot 1900­luvulle asti. Pieni maaseutulehti, Tyrvään Sanomat, on ottanut urakalle Tyrvää­nimen ulkoisten paikallissijain viljelyn, mikä ei vanhastaan ole pitäjässä ollut käytännössä paitsi suome a enemmän tai vähemmän puutteellisesti osaavan herrasväen tai jonkun heitä jäljittelevän nuorukaisen puheess a — kahdess a vuosikymmenessä se on istuttanut tämän kielivirheen huomattavaan osaan nuorempaa sukupolvea, useihin vanhempiinkin. Niin. Tyrvääläiset paikannimet Lousaa , Vataa, Lummaa , Kylv ä ä (Kiikassa) esiintyvät kirjoissa asuss a Lousaja , Valaja, Lummaja , Kylväjä ; mutta vanha Tyrväjä, 1 ) ennen kylän­, nyt pitäjännimi, on ollut uudenaikaisempi ja kulkee asuss a Tyrvää. Kallialan tileissä esiintyvät eri tyypit sekaisin. 1. aja­, äjä­muotoja : hykseiae (lue Hykäjä). kykien (luult. kirj.­virhe = Hykäjän, vrt. kyndia = Kyntäjä); — kyluaeia, kyluaeiae, kylffwaeya; — kyndia, kyndaeiae; — tyrwaeias, tyrweya; — lousaia, lovvsaja, lovsaialda j. n. e. 2. a­, ä­muotoja: hykse (lue Hykää), hykeynen (lue Hykäinen, aiemmin kai Hykäjäinen); — kylue (lue Kylvää); — tyrwae, tyruse, tyrffueste, tyrffwesth, tyruest (lue Tyrvää, Tyrvääst); — lousa, lowsa, losa (yht. 5 kert, lue Lousaa). Erittäin huvittava on nimi vaerensupselto (lue Veräänsuupelto = Veräjänsuupelto). Tyrvä ä on epäilemättä aiemmin kuulunut siihen alueeseen, joss a j säännöllisesti (äännelaillisesi) on toisen ja kolmannen tavun rajalla ääntiöiden välistä kadonnut, niin että esim. veräj ä > verää, käräj ä > kärä ä on suoritettu. Sellaista aluetta on ainakin ennen 1 ) Tämä n vanhemma n nimimuodo n olen itsekin kuullu t v. 1895 vanhalt a sukupolvelt a Laviassa . Yrj ö Koskine n viljele e tät ä muoto a Kertomuksessaa n Hämeenkyrö n pitäjäst ä s i v 82, 83 (siv. 81 — Tyrväällä!) ; Warelius, pitäjänkertomu s 5 s., nimeä ä Tyrvää n eli Tyrväjä n pitä ­ j ä (Vrt. myö s 119 s.: „Muutamiss a nimikkovartaloissaki n supistu u ­ a m (äjä) : vainaa , Tyrvää". ) Heikk i Ojansu u Kalliala n seurakunna n keskiaikaise t kirkontilit. ollut esim. Kokemäki lähimpine rajapitäjineen (»härrää t meni verrääst ä orraalle ja siittä mentiin kohta kärrääseen", matkii euralainen kokemäkeläistä, ks. Nestor Järvinen, Om någr a dialekt-egenheter i Satakunta, Suomi 1853, 301 s.). Kun Tyrvääss ä nykyisin sanotaan veräjä ja käräj ä — ei verä ä ja kärää , niinkuin tilien vaerenswpeltonimen nojalla olemme oikeutetut päättämään ennen sanotuksi —, niin saatamme sanoa , että pohjanpuoliset murteet, joissa j tällöin on säilynyt, ovat Tyrvään murteeseen vaikuttaneet. Osittain j:ttömät muodot toisaalta ovat tunkeutuneet kirjakieleenkin. Niinpä vanhass a kirjakielessämme vielä (esim. Agricolalla) oli muodot elä- jäin, avajan, sysäjän j. n. e., mutta niiden sijaan tulivat eläin, avaan, sysään j. n. e., jotka nyt ovat kirjakielessä yksinomaisia. 1 ) Muutamia erikoisuuksia huomautettakoon vielä täss ä yhteydessä. Rautajoki kulkee kansankielessä tavallisesti muodoss a Rautee. Tekisi mieli otaksua, että tämä muoto on kehittynyt joko aiemmasta Rautjoki — (Rautjoesta . . . > Rauteesta) tai Rautoja-muodosta, joka ainakin kerran esiintyy tileissä. Äänteelliset vaikeudet pakottavat kuitenkin luopumaan tästä, itsessään likeisestä, otaksumasta. Luulisin, että Rautee on selitettävä syntyneen samoin kuin Karkun Selkee, jonka vastineena tileissämme on seliilt, palautuva nimentöön Selki Viimeksimainitun rinnalla on oletetettava olleen Selki ä (vrt. Vänni ~ Vänniä, Järv i ~ Järviä , Maurila ~ Mauriala j. n. e., Tyrvään ja Huittisten nimiä); tästä on syntynyt Selkee. Todennäköisesti on Rautajoki-nimen rinnalla ollut Rautia (isännän nimenä?); siitä on tullut Rautee. — Nykyiset Lumma a ja Samma a eivät näytä, ainakaan viimeksimainittu, syntyneen suorastaan vanhemmista Lummaj a ja Sammaja ; niiden vanhimmat kirjalliset muodot kuuluvat: Lummoioki, sammaniochi. 2 ) aa-muodot näkyvät syntyneen Valaa-, Lousaa-, Tyrvää-nimien mallin mukaan. Tilit antavat hyvin niukasti aihetta muiden kielellisten huomioiden tekoon kuin täss ä esitettyjen. — Paikallissijain käyttö on erikoisen huvittava. Kun se melkein täydellisesti on samanlainen kuin nykyisessä kansankielessä, voimme päättää että kirjoittajat, 1 ) Sen, mit ä täss ä olen esittäny t aj a > aa , äj ä ä ä äännekehityksestä , olen j o aiemmi n julkaissu t Virittäjäss ä v 1910: Tyrvää n j a Kalliala n nimistä . 2 ) Täm ä kyl ä o n saanu t nimens ä samannimisest ä joesta , jonk a alipääss ä Huittisissa , o n Sampu-nimine n kylä ; joe n kurkku a Ware - lius, pitäjänkert. s. 9 , tietä ä nimitettävä n Sammansuuks i j a jokeen laske e kaakost a päi n Sammakkajärvi . Sammanjoki-nime n alkuosass a piile e kentie s vanh a sammako n nimitys. Vrt. Warelius, pitäjänkert. 9-1 0 s. 19 20 Heikk i Ojansuu . papit, ovat jotenkin hyvin hallinneet paikkakunnan murretta. — Pieniä lisiä voi myös saad a kahden tai useamman kerakkeen esiintymisestä sanan alussa. (Huom. Ambrosius = nyk. Prusi, toisaalta lukkari; eri kert. = muinaisruotsin klukkare, recoy, kenties = Grego - rius j. n. e.) — Vähiin ovat huomioni tilien nimistön äänneasusta sulaneet. Mutta sekin vähä on parempi kuin vallan ilman: joitakin lisäpiirtosia kielemme kehityshistoriaan. III. Tyrvää n seutuje n vanhast a (1400-luvun ) paikan - nimistöstä . Vanhimmat paikannimet on annettu paikan laadun tai ulkoisten ominaisuuksien perusteella. Sellaisia luonnonnimiä on Kallialan tileissä: Oja, Vehmas, (nyk. Vehmaa), Paasi, Järvenpää , Koskenpää, Ojansuu; Ruohohauta, Kiimajärvi, Oksijoki, Haapaniemi, Oksaniemi, Saviniemi, Rymävuori (jossa rymän merkityksenä luult. on „ruma"). Viljelysnimen luontoisia ovat Rautajärvi (jollei se ole värinimiä), Tokkijärvi ( = nyk. Tottijärvi, Vesilahden kappeli), Kilpijoki, Rauta - joki, Oriniemi. Sammanjoki-, Kiikanoja- ja Mielaanniemi-nimien edellisenä osana on todennäköisesti vanha henkilönnimi (Sampa , Kiikka, Mielas), joten nämä nimet kuuluvat myös viljelysnimiin. Viljelysnimiä ovat luonnollisesti myös kaikki niityn ja pellon nimet, joita tileissä esiintyy: Jokiniittu, Reviluhta 1 ), Kallilankorva, Vähä- suosaari; Tervahaudan pelto, Veräjänsuupelto. Hyvin varhain, jo ennenkuin suomalaiset siirtyivät tähän maahan — mikä alkoi ainakin v:n 300 seud. j. Kr. s. —, olivat ihmisnimet ruvenneet muuttumaan asuinpaikkaan nimiksi joko sillä tavoin, että ihmisnimeen liitettiin asuinpaikkaa osottava -la tai että ihmisnimi ilman muuta muuttui asuinnimeksi. Kallialan tilien nimistössä tavataan melkoinen määr ä nimiä, jotka alkuperäisesti ovat olleet ihmisnimiä. Sellaisia ovat lintujen tai muiden „luontokappalten" nimet: Haukka , Kokko (== Kotka), Koskelo, Kyhky{i)nen, Käki, Metuinen (merk. Metso), Pyy, Sotka, Tiainen, Tittiä (= tiitti, merk. tiainen); Karhu, Susi, Pukki, Taura (kenties sukua alkuhärkää merkinneen tarvas-sanan kanssa ; vrt. mitä äännesuhteeseen tulee kiuru ja kirviäinen < *kirviainen?), Sontiainen. Jonkinlaisia ominaisuus- tai haukkumanimiä ovat alunpitäen olleet nimet: Housupää , Luupää , Pannipä ä (Spannipää), 1 ) Ei ole mahdotonta , ett ä täm ä nim i olisi muodostunu t lau - seesta : Rev i luhta ! Vrt. Kaakkois-Hämee n keskiaikaise n tuomiokirj a n nime ä Kastaperse ! Kalliala n seurakunna n keskiaikaise t kirkontilit, Vatisuu, Suurisilmä, Korvalauri (toinen: Lohilauri) Isoi Johan, Vähä-Jaako, Hoikka, Peukala, Kikkerä (merk. heilahteleva, vaikeasti tasapainoaan pitävä, varsinkin veneestä = kiikkerä, vrt. myös nimeä Kuukka, merk. ontuva), Poukka, Liuha, Nirppi (= nirsu, huono syömään), Laiha, Hoppu; Luukirves, jonka kylätoverina vielä Kusta a Vaasan maakirjoissa on — Rautasääri j. n. e. Huvittavan ryhmänsä muodostavat toisaalta muutamat ruotsalaiset, toisaalta eri ammattien ja toimien nimet. Edellisistä sopii täss ä erittäin mainita: Finkki (ruots. Finke), Finni (r. Finne), Matskap (merk. ruokakaappi!), Ulvi (ruots. Ulf), Stormi, Stormila (ruots. Storm). Ne osottavat ruotsalaisia mahtimiehiä jo 1300- ja 1400- luvulla Tyrväässäkin asuneen. Ammmattien ja toimien nimiä ovat seuraavat: Kauppamies, Kesti, Kylväjä, Kyntäjä, Lukkari, Pappi, Luontoseppä (viittaa siihen, että Sepp ä jo ennen on ollut asuinnimenä), Muuraaja, Mylläri, Ritari, {S)kinnari, {S)kyttä, Suutari. — Huom. vielä erikseen Ruotsila, Suomalainen, Kyröläinen, jotka eivät kaivanne sen pitempiä selontekoja. Melkoinen os a Kallialan seurakunnan nimistöstä on alkumerkitykseltään hämärä eikä tämä ehkä ole oikea paikka niiden selvittelyyrityksiin. Hyvin mielenkiintoisiin ajatuksiin johtaa monien rinnak - kaismuotoje n esiintyminen Kallialan tileissä. Mainittakoon täss ä peräkkäin eri nimet rinnakkaismuotoineen (aakkosjärjestyksessä ) : Eko (eosth), Ekola, Ekoinen, Eko lainen; Hoipoi, Hoipalain(en) ; Hollo, Hollain{en); Hykäinen, Hykäjä (Hykää), Hykäilä; Häti, Hätilä; Inki, Inkilä; Kaari, Kääriäinen; Ka hi moi, Kahimala; Kalliola, Kallela (luettava: Kalleela?), Kalilla; Kallinen, Kahilainen; Kaukoi, Kaukola (tarkoittavat luultav. eri nimiä); Kettoi, Ketturi; Kikkeri, Kikkerä, Kikkerilä, Kikkerälä; Koivu, Koivuinen; Komero, Komerola; Koskelo, Koskeloinen; Katainen, Kutala, Kutalainen; Kyhkynen, KyhkyIäinen; Kärä, Käröi, Karonen (jollei: Kerä, Keroi, Keronen); Leinilä, Leiniälä; Liitsoi, Liitsoila; Liuha, Liuhari, Liuhala; Matskap, Maskoi; Neva, Nevo(i); Oskura, Oskurala, Oskurla; Paasi, Paasia, Paasiainen; Penni, Penninen, Penniäinen; Pohjainen, Pohjalainen (= nyk. Pohjala); Ponto, Pontainen, Pontolainen; Pursi, Pursiainen; Raukoi, Raukoinen; Rautajoki, Rautava, Rautoja; Ruoksamoi, Ruoksama, Ruoksamala; Sarkoi, Sarkoinen, Sarkoila (kylä); Skinnari, Skinnaria-, Soini, Soinila; Sontiainen, Sontinen; Stormi, Stormila; Taloinen, Tarolainen; Tartti, Tarttilainen; Taura,Taurainen;Teukku, Teukkula; Tyrväjä (Tyrvää), Tyrväinen, Tyrväntä; Ulvi, Ulvinkylä, Ulvila; Vakkainen, Vakkalainen; Vehmas, Vehmainen; Vetkuri, Vet- 21 22 Heikk i Ojansuu . kura; Vihattu, Vihattula; Vinkki, Vinkkilä; Vanni, Vänniä. Sa - malla huomautettakoon, osittain edellämainittujenkin nimien ohella esiintyviä lukuisia -poika-nimiä: Eskelinpoika; Gunnari, Gunnarinpoika; Hykäsenpoika (vrt. ed.); Inginpoika (vrt. ed.); Känni, Kanninpoika; Kauppi, Kaupinpoika; Kiusa, Kiusanpoika; Liuhanpoika (vrt. ed.); Pappi, Papinpoika; Soininpoika, (vrt. ed.); Teininpoika (nyk. Teinilä); Vetkurinpoika (vrt. ed.); Äijänpoika (nyk. Äijälä). Näistä nimistä voi tehdä muutamia varmoja huomioita, -laloppu osottaa asuinpaikkaa, niinkuin voi päättää siitäkin, että nimen edellä on usein latinan de tai että se esiintyy elatiivissa (sisäeronnossa). Jo s talon- (kylän-)nimi on la-loppuinen, on henkilönnimenä se, mitä jää jäljelle, kun la erotetaan, tai on la-aineksen asemass a joko inen tai lainen; joskus on suhde : Kahimala ~ Kahimoi (samoin on käsitettävä Ruoksamala, ~ Ruoksamoi) 1 ), taikkapa tavataan kahdenlaisia (kolmenlaisia) henkilönnimiä ilman että itse paikalla on erikoista nimeä: Pohjainen, Pohjalainen, Hollo, Hollainen, Ponto, Pontainen, Pontolainen. — Poika-nimet esiintyvät jotenkin säännöllisesti muiden henkilönnimien asemesta ja veroisina: Inginpoika siis = Inki, Papinpoika = Pappi j- n. e. 1 ) Tilien Tyrväjä (Tyrvää) ja Tyrväntä liene e käsitettäv ä samall a tavalla : edellinen o n ehk ä alunpitäe n ollutkin asukkaa n nimi, jälkimmäine n paika n (vrt. muute n kappeli n nime ä Tyrväntö, aina - k in Akaass a käytetää n muoto a Tyrväntä). Lönnroti n sanakirjass a tyrviä merkitsee : potkia , tyrkätä , työntä ä („sparka , knuff a , skuffa"). Tyrväjä voisi johdoltaa n oll a samantapaine n kui n tilien Kylväjä, Kyntäjä, Muuraaja nime t j a merkit ä tyrkkijää , potkijaa . Puheen - tap a antaa Tyrvään jokapäiväistä (merk, potkia , tyrkkiä , tuuppi a toista ) sopisi varsi n hyvi n its e nime n täss ä oletettuun alkumerkitykseen. Tät ä selityst ä vastusta a kuitenki n se, ett ä Tyrvää esiinty y sisäisissä , (ei ulkoisissa ) paikallissijoissa . Vrt. Kylväjällä, Lousajalla, Pirasella, Sarkosella, Raukolla, Ruoksamolla j. n. e. (vanhoj a henkilön nimiä) ; mutt a Rautajoessa, Kalliolassa, Evossa, Illossa (vanhoj a paikannimiä ) — joitaki n poikkeuksi a täst ä yleisest ä suhteest a vo i sentää n osottaa . — Tilien Tyrväntä esiinty y ensi kerta a v. 1455: Capelle Tørffwende , Mustakirja , 456 s. — kentie s ei sentää n Tyrväät ä vaa n Tyrväntö ä tarkoittavana . Ruotsalaine n Tyrvis-muoto esiinty y ensi kerta a v. 1466 Kaarl e Knuutinpoja n tuomioss a Liekosaare n omistamisesta : i tyrffvisby , i tyrffvis (kylästä). Se n suhd e suomalaisee n nimee n on käsitett y niin, ett ä suomalaine n nimimuot o olisi alunpitäe n ollut Tyrväs (esiinty y kirjallisuudess a ainaki n Renvalli n sanakirjassa) . Täm ä käsity s o n hylättävä . Nime n viel ä 1400-luvulla esiintyvä t lähtömuo - dot ova t Tyrväjä (jost a Tyrvää) ja Tyrväntä. Todennäköisesti on näide n rinnall a kuitenki n ollut myö s tyrväjäinen (tyrväinen), jok a (j:ttömänä ) tavataa n Kalliala n seurakunna n kirkontileiss ä kylä n asukast a osottamassa . Todennäköisesti Tyrvis-muoto on saatu (lyhentämällä ) juuri viimeksimainitust a muodost a (vrt. esim . Hvittis, Jockis = Huittinen, Jokioinen, mutt a Vånå. Vanaja, Vanaa).